Tämä ei ole OPS
René Magritten maalauksessa on kuvattu piippu, jonka alla lukee: ”Ceci n’est pas une pipe” eli “Tämä ei ole piippu”.
Tuossa maalauksessa ja monissa muissa todellisuuden ja kuvitellun rajaa raapivissa ajatelmissa käytetään niin sanottua metafiktiota. Tuon termin loi aikoinaan William H. Gass. Hänen mukaansa tällaisella kikkailulla tarkoitetaan ”fiktiota, joka korostaa omaa fiktioluonnettaan ja asettaa kysymyksiä fiktion ja todellisuuden suhteesta”.
Olen tavannut parin viime vuoden ja jopa parin viime päivän aikana opettajia, jotka pohdiskelevat mielessään sitä, onko koulussamme nyt uusi opetussuunnitelma. Onkohan?
On ja ei, ainakin peruskoulujen alakouluissa aloitetaan uuden opetussuunnitelman mukainen oppiminen (huom ei opetus tai opiskelu) näinä päivinä. Perusteita on kirjattu verkkosivuille ja niiden kuntakohtaisia kirkastuksia on porukoilla pohdittu ja kirjattu ylös.
Se ei ole ops.
Helsingin Sanomien mukaan kouluissa on tehty kesän aikana vallankumous (HS 6.8.2016). Minusta koulut olivat kesän ajan aika lailla tyhjillään ja tekemistä on riittänyt eniten Pokemoneja kerätessä.
Vallankumous alkaa vasta sitten, kun huomataan, mikä se OPS oikein on. Onko se häive jokaisen opettajan hyvää tarkoittavassa eleessä ja vuorovaikutuksessa, onko se yhteisessä suunnittelussa, ideoiden jakamistaloudessa vai vain ihmiseksi kasvamisessa. Uskoisin sen olevan toimintakulttuurinen asia ennemmin kuin asiakirja – toki se sitäkin on.
OPS on tekoja.
Muutokset vaativat muhittelua, siirtymistä mukavuusalueelle. Minusta muutos ei toteudu sillä, että ihmisille (joita opettajatkin ovat) hoetaan, että “siirryhän sinäkin pois sieltä mukavuusalueeltasi ja ala toteuttaa uutta mallia epämukavuusaluella”.
En minä ainakaan halua muuttua epämukavuusaluella, minä haluan muuttua kiinnostuksen, innon, tahdon ja tarpeen mukaan ja se se vasta on mukavaa.
Jos vaikka saisimme OPS:n toimimaan omalla ja koko oppivan yhteisön mukavuusalueella, niin sehän se vasta opsi olisikin.
Juha
